Kun päiväkodissa on hyvä olla

Meidän päiväkotiuraa alkaa olla takana 8 kuukautta. Päiväkodin aloitus oli todella hankala, koko ajan itkettiin. Itkettiin kun mentiin ja itkettiin kun tulin hakemaan. Muistan kun menin ensimmäisenä päivänä hakemaan Hermannin päiväkodista ja näin kun se itki niin kyllä siinä tältäkin äidiltä itku. Ei auta vaikka kuinka itse olisi alalla. Mun sydän itki verta ensimmäiset viikot kun Hermanni vaan itki. Me siirryttiin perhepetiinkin nukkumaan kun yöt alkoi menemään ihan päin seiniä. Mutta ajat muuttuvat.

Miten päiväkodissa menee nyt?

Nykyään Hermanni viihtyy päiväkodissa erittäin hyvin. Enää ei itketä viedessä eikä hakiessa, paitsi kiukusta. Enää päiväkotiin jäädessä ei ehdi edes heippoja tai pusuhaleja antamaan kun on niin kiire leikkiin. Nopeasti vaan vilkutetaan eikä edes taakse katsota vaikka äiti kuinka yrittää houkutella halitteluun ja pusutteluun. Hakiessa onneksi yleensä juostaan suoraan syliin ja annetaan halit mutta sitäkään ei enää ihan joka kerta. Joskus voi olla mielenkiintoisempaa tekemistä kuin äidin saapuminen esimerkiksi karkuun juokseminen.

Kerran menin hakemaan Hermannia hoidosta eikä se huomannut äidin saapumista ovenpieleen. Mun sydän suli kun näin miten onnellinen se oli ja nauraa räkätti muiden lasten kanssa. Ihana nähdä miten hyvin se on ryhmäytynyt, eikä seisoskele yksin missään nurkassa. 

Tiedän että päiväkodit pistetään todella ahtaalle ja kaikesta supistetaan mutta olen huomannut miten hyvä Hermannin on olla päiväkodissa, ja se johtuu ainoastaan siitä miten ihania hoitajia Hermannilla on. Hermanni on niin herkkä että siitä heti huomaa jos kaikki ei ole hyvin. Sen tarpeisiin selvästi päivänaikana vastataan koska se ottaa jokaisen hoitajan niin luottavaisena vastaan ja menee syliin sen kummempia empimättä. Yksi hoitaja on vähän ylitse muiden jonka nimeä jankataan joka tilanteessa. Yöllä ja päivällä.  Jos pieni kiukku iskee aamulla tarhaan lähtiessä saa Hermannin houkuteltua että "Mennään katsomaan jos tämä kyseinen hoitaja olisi siellä". 

Hermanni on saanut päiväkodista myös erittäin hyvänystävän. En oo koskaan nähnyt että Hermanni olis kenenkään muun lapsen näkemisestä yhtä innoissaan kuin tämän kyseisen. Ne kaksi viikaria on vaan jotenkin niin samalla viikari tasolla ja keksii yhdessä ties mitä kolttosia. Ja miten paljon Hermanni kaikesta kiireestä ja suuresta väenpaljoudesta huolimatta on päiväkodissa oppinut,joka viikko Hermanni veisaa uutta laulua. Milloin Piippolan vaaria ja milloin kengän kannat sanoo kookookoo. Miten hienosti se on kotonakin alkanut leikkimään kotia ja tarjoilemaan äitille ja isille erilaisia pikkuauto paistoksia. Paljon jää käteen ja pieneen päähän päivän aikana tapahtuvia asioita. 

Kaiken kaikkiaan oon niin super tyytyväinen! Ymmärrän vanhempien tuskan jos hoitajat menee vaihtumaan. Nää pienet kiintyy niin varpaita myöten omiin hoitajiin, eikä riitä että lapset kiintyy vaan samoin me vanhemmat kiinnytään samaan tahtiin ehkä joskus jopa vähän enemmän. Olishan se kamalaa viedä se kaikista rakkain sellaiseen paikkaan ja henkilöille keneen ei yhtään luottaisi.

Tänään me ollaan kotona ja vietetään taas sairaslomapäivää kun eihän tässä ollakkaan kun ihan joka viikko joku meidän perheestä kipeänä. Loppuis jo!

Hyvää viikonloppua!

Kuin paita ja perse

Sanois mun äiti...

Ja sitä me Hermannin kanssa ollaan. Me ollaan kuin paita ja perse, ihan koko ajan yhdessä. Mistä toi sanonta edes kumpuaa? Ehkä paidasta ja perseestä. Eikä riitä että ollaan yhdessä samassa tilassa vaan meidän täytyy olla tiiviisti yhdessä kuin siamilaiset kaksoset. Aivan iho vasten ihoa. Suihkussa Hermanni haluais aina tulla syliin. Ilkosillaan varmaan vielä enemmän tuntuu paremmalta olla ihan lähellä kun ollaan ihan iho ihoa vasten.

Nyt on menossa joku suurtakin suurempi äiti kausi. Tai en tiedä onko se äiti kausi koskaan mennytkään ohi vai onko se ollut aina. Aamulla herätessä ensimmäisenä mielessä äiti ja illalla viimeisenä mielessä äiti ja kädessä äitin hiussuortuva. Yöllä olemme yhdessä, nukutaan samalla tyynyllä. Välillä nukutaan niin että Hermannin pää on mun pään päällä ja meillä on poski vasten poskea ja Hermannin kuola vaan valuu mun korvaan, kun yritän työntää häntä pari senttiä etäämmälle että saisin tilaa edes hengittää on se varma itku.  Hän herää kuin salaman iskusta jos äiti poistuu vierestä. Hermanni käy äitin kanssa vessassa ja suihkussa. Hermanni suorastaan pelästyy kun puen päälle jotkut muut kuin pieruverkkarit. Se alkaa heti hokemaan "Pois pois!" Ihan kun mä olisin muka lähdössä jonnekin. Mihin minä muka lähtisin? 

On ihanaa ja olo on niin korvaamaton kuin olla ja voi, eihän tässä maassa ketään muuta ole kuka korvaisi äidin. On ihanaa tietää ja tuntea että on jollekin se maailman rakkain ja tärkein ihminen. Mutta on se välillä raskastakin. Olla koko ajan iho kontaktissa ja jos kävelee viisi askelta vasemmalle on samantien Hermanni ihan haukkana hokemassa "äiti äiti äiti!"  Jossain vaiheessa nousee pieni ahdistus kun koko ajan ängetään syliin ja kiehnätään kun pieni kissanpentu. Välillä raivostuttaa kun joku roikkuu koko ajan jalassa kiinni ja vaatii katkeamatonta huomiota 24/7. Ihan kuin hän olisi joskus jäänyt vaille huomiota. Ei ole. Päinvastoin! 

Tää on joku kausi, kun Hermanni on vihdoin tajunnut olevansa erillinen henkilö eikä hän olekkaan osa äitiä. Ja nyt hän kaikin keinon yrittää väkisin olla edelleen osa äitiä olemalla koko ajan kiinni ja hysteerinen. Nyt vain hellästi irtaudutaan. Mutta haluanko mä sitä ihan oikeasti? En varmaan. Oon ihan samanlailla kiinni Hermannissa kun se mussa. Me ollaan aina yhdessä. Kaikki mitä teen on aikalailla sellasta mihin Hermanni voi tulla mukaan ja mä aina mielelläni otan sen mukaan. Ilman Hermannia mulla on tyhjä olo. Se on ku avaimet, puhelin ja rahapussi. Aina mukana. 

Pitäiskö opetella ottamaan enemmän omaa aikaa? 

Minä ja tatuoinnit

Mulla on ajan saatossa ilmestynyt kehoon 9 erilaista tatuointia. Ensimmäisen otin 3-vuotta sitten. Uskon että päätökseen positiivisesti vaikutti mies ja hänen tatuointi positiivisuus. Joka kannusti muakin ottamaan sen ensimmäisen mutta ei suinkaan viimeisen. Kynnys ekaan tatuointiin oli iso, ei siitä mikään muu tehnyt vaikeaa kun vain ajan sopiminen. Ihan järkyttävän pelottaa mennä sopimaan aikaa tatuoitujen karsien miesten keskelle, minä pieni nainen. Oikeesti kaikki sen liikkeen tyypit on tosi mukavia ja niitä tarvi pelätä ainakaan paljoa. Kaikki kuvat on siis otettu Otherside tattoossa Lahdessa 8 Jonilla ja 1 Veeralla. Voit kurkata liikkeen Facebook sivuja  OthersidetattooLahti

Onko tatuoinneissa tarina?

Ei, yhdessäkään mun tatuoinneissa ei ole minkäänlaista syvällistä merkitystä. Tietysti äiti on äiti ja isä on isä mutta muuten mitään ei ole otettu kenenkään mummin kummin kissan kennelin omistajan muistoksi. Kerran astelin sisään liikkeeseen ja tulin ulos ananas kädessä koska musta se vaan oli niin hieno. Otan tatuointeja koska ne on hienoja ja nimenomaan musta ne on hienoja. Kyllä jäis monen monta tatuointia ottamatta jos alkais odottelemaan että jotain syvällistä tapahtuisi. Miksi tatuoinneista ylipäätään pitäisi olla jonkunlainen tarina? Olenkin huomannut seuraavaa : Ne kenellä on yksi tai pari tatuointia vannovat tarinoiden ja syvällisyuden nimeen ja ne kenellä on paljon on tarinat ja syvällisyys yks hailee. 

Kaduttaako?

Ei. Yksikään kuva minkä oon ottanut ei kaduta. Mistään kuvasta en tahtoisi eroon. Oonkin onnellinen etten oo ottanut ensimmäistä 18-vuotiaana, en edes halua kuvitella minkä hienon alaselkätribaalin olisin silloin halunnu. Nyt 26-vuotiaana oon löytänyt oman tyylini kaikin puolin ja tiedän että tää on mun juttu ja tätä mä haluan. En edes enää huomaa mun tatuointeja kun katson peiliin, enemmän silmään pistää mahamakkara. Juuri otetettu tatuointi käy silmää vaan sen hetken kun sitä pitää rasvailla jonka jälkeen se sulautuu kehoon eikä sitä edes enää huomaa. Ihan kuin se olisi aina ollut siinä.  Joskus mietin että en koskaan ota värillisiä tatuointeja tai kuvia sinne tänne. Mutta se oli sitä aikaa kun alaselkätribaali kävi mielessä. Mites kävi? Värejä on kun Tikkurilan värikartassa ja ai että mä tykkään väreistä ja kuvista siellä ja täällä.

Ja entäs sitten klassikko kysymys Mitäs sitten kun tulee vanhaksi? No mikäs teet, kaikki tulee joskus vanhaksi oli tatuointeja tai ei. Kannetaan tatuoinnit ylpeydellä hautaan saakka. Eipä niitä poiskaan saa. Mitään kuvaa mitä ei saa tarvittaessa piiloon en halua. Eli sormet ja naama.  Paitsi tässäkin tein jo poikkeuksen niskan kanssa mutta sekin jää onneksi hiusten peittoon tai viimeistään kun laittaa huivin kaulaan.

Sattuuko?

No sattuu tietenkin. Sattuu aivan helvetisti. Tuntui siltä että joku viiltää mattoveitsellä ihon auki jonka jälkeen raaputtaa haava kohtaa neulalla. Mutta kyllä sen kestää. Se on vähän kun sais supistuksia. Supistus kestää vaan aivan liian kauan kun taas tatuoidessa kipu kestää yhtäjaksoisesti maximissaan 10sek jonka jälkeen on taas pieni tauko ja taas jatkuu. Oon kuullu tarinoita kuinka siihen kipuun turtuu ja tottuu 15 minuutin jälkeen mutta paskat sanon minä. Aivan viimiset tatuointi teko minuutit on aivan tuskaa, se tuntuu siltä kuin heittäisiin suolaa haavoihin ja hankattaisiin hiomapaperilla. Siinä kun on pari tuntia tuskissaan kärvistelly ja kuva on valmis se fiilis lähentelee aikalailla lottovoittajaa. Se on hieno tunne kun uusi kuva kiiltää kehossa. En osaa oikein sanoa mikä on ollut mun kipein paikka,mutta niskaa pelkäsin kaikista eniten joka osoittautuikin todella kivuttomaksi paikaksi. Jokainen paikka sattuu. 

Jonkun verran ihmisiä kiinnostaa mun työ ja miten siellä suhtaudutaan tatuointeihin.
Tatuoinnit ei vaikuta muhun ihmisenä mitenkään tai siihen miten hoidan työni tai minkälainen äiti mä olen. En ole rikollinen tai nisti ja kaiken kukkuraksi oon vielä 98% absolutusti. Töissä lapset aina vaan ihastelee tai ylpeänä kertoo kuinka munkin äidillä/iskälläkin on,  tai kuinka heidänkin värikynillä voi piirtää juuri tuollaisia kuvia. Hermannikaan ei kotona tarvitse kuvakirjoja kun äidin ja isin kehosta voi osoitella ja opetella.

Kukaan ei oo koskaan arvostellut mua mun tatuointien takia eikä kyseenalaistanu mun ammattitaitoa. Töissä mulla melkein aina on pitkähihainen joten harva edes arvaa mitä pinnalla alla on. Pinkkitukka ja tatuoitu. Automaattisesti paska hoitaja? Nykyajan vanhemmat on suunnilleen samaan ikäluokkaa mun kanssa ja ne on aikalailla vääntänyt viisarit jo tälle vuosisadalle. Päiväkodintädin ei ole pakko näyttää Putouksen Ansa Kynttilältä. Ainoa negatiivinen  mitä on sanottu tuli tuttavan suusta jonka mukaan kaikki tatuoidut ihmiset kärsivät jonkunlaisesta tunnevajeesta tai traumasta. Uskallan olla vahvasti erimieltä. Se oli ehkä jopa loukkaavaa.

Tatuoidut ihmiset on pieniä käveleviä taidegallerioita! 

Luojan kiitos loma ohi!

Talviloma vetelee viimeisiä päiviään. Tämä loma on ollut omalla tavallaan raskas,koska ulkona on joka päivä ollut niin kylmää että helvettikin on jäätynyt on ulkoilu jäänyt hyvin hyvin hyvin vähäiseksi.  Ja kun kaikki miljoona talvilomalaista jotka eivät kukaan myöskään ole saanut raitista ilmaa pakkautuu yhteen leikkipaikkaan on piru irti. Sekaisin  kaikki kuin seinäkellot, minä mukaan lukien. 

Meillä mies on ollut töissä koko viikon niin ollaa  saatu Hermannin kanssa olla ihan omissa oloissamme kaksin. Joka päivälle ollaan kuitenkin saatu jotain täytettä ettei päivät ihan oo menny seinille hyppimiseks. Maanantaina käytiin Hermannin kummitädin kanssa Aulangon kylpylässä. Se on aivan ihana paikka. Isot ikkunat joista aurinko paistoi suoraan sisään. Kun siinä itseään lilluteli laguuni altaassa samalla kun aurinko häikäisi olisi voinut silmät kiinni ja korvatulpat päässä luulla olevansa jossain vähän kauempanakin.

Parasta lomassa on ollut nukkuminen. On niin ruhtinaallista ja ihanaa että Hermannikin nukkuu melkein joka aamu puol 8 asti jopa 8 asti jos hyvin käy. Isin herätyskello vaan on aamuisin häirinnyt meitä lomalaisia. Siitä sitten ihan rauhassa ollaan nautittu aamupalaa sohvalla murustellen koko sohvan niin että siinä on jo ikävä istua. Ollaan Hermannin kanssa oltu toisissamme kiinni ihan iholla yötä päivää 24/7. Hän ei päästä äitiä hetkeksikään silmistä eikä otteesta. Ei yöllä eikä päivällä. On se hyvä että tää loma loppuu niin saadaan taas molemmat vähän etäisyyttä toisiimme vaikka niin kun joskus olen kirjoittanut että mulle riittää ihan vaan käydä rauhassa suihkussa niin olen taas valmis.

Ei siinä, Hermannin kanssa lomailu on ihan mukavaa mutta mun luonteelle ei sovi jouten olo. Tykkään lomista missä mennään jonnekin ja olisi jotain oikeaa tekemistä. Tai olispa edes kesä. Kun Hermanni vähän vielä kasvaa niin lomilla vain taivas on rajana! Tai sitten pankkitilin saldo.

Vielä paripäivää kiehnäystä sitten takas sorvin ääreen. Ja nenä kohti kesää, olenhan jo parit kesähousut hamstrannut kaappiin.