torstai 25. tammikuuta 2018

Pelon voittaminen

Oon jo monta vuotta miettinyt että nyt pitäis mennä. Mutta aina vaan oon sysänny sen ajatuksen jonnekkin aivosopukoiden kaatopaikalle, jonnekkin sinne minne sen voi taas hetkeksi unohtaa. Kun koko ajan on vaan tullut vuosia lisää on koko juttu alkanut vaivata ihan ahdistukseen asti. Aina toisinaan asia on noussut mieleen ja mahassa muljahtaa. Oon aina vaan odottanut että kyllä se ohi menee,kun nukkuu vaan yön yli. Ei se enää huomenna ole niin kipeä. Kaikki nämä vuodet oon yrittänyt tietoisesti unohtaa koko asian. Mutta tuli päivä kun kipu alkoi levitä korvaan asti. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin varata aika hammaslääkäriin.

Mä pelkään hammaslääkäriä. Mä pelkään sitä niin paljon että oon 10-vuotta etsiny piilopaikkaan mihin mennä sitä piiloon. Se on kamalan pitkä aika. Sinä aikana suussa on voinut tapahtua vaikka mitä. Siellä voi pesiä vaikka lepakko. Hammaspeikot on saanu ihan rauhassa viettää kotibileitä. En käynyt raskausaikanakaan vaikka olisi suoraan päässyt kunnallisella jonon ohi. Ehei, eihän mulla silloin edes sattunut mihinkään. Sen varjolla ettei mihinkään ole sattunut oon vitkutellut ja kitkutellut tähän asti. Tyhmää, tiedän. Oon kuukausia käynyt läpi vapaita aikoja mutta ikinä en vaan saanut aikaa varattua.

Se kuinka paljon oikeesti pelkään tuli itsellekin vähän yllätyksenä kun se aika piti oikeasti varata. Hammassärky on jotain ihan kamalaa. Kyyneleet valu silmistä ja kädet oli niin hikiset että hiki melkein tippui norona lattialle. Sain kuin sainkin ajan varattua. Ja vielä ihan parin päivän päähän. Tunsin helpostusta. Näihin päiviin mahtui ahdistusta. Ihan yhtäkkiä saattoi muistua tuleva hammaslääkäri käynti mieleen jolloin yrjö kävi mutkan kurkussa. Iltaisin ei millään saanut unta kun hampaat vaan pyöri mielessä. Ja kun uni tuli näin unia kuinka mun kaikki hampaat revittiin juurineen irti tai että ne ihan vaan tippui suusta pelkästään suun avauksesta.

Vihdoin tuli the päivä. Aika oli vasta illalla joten oli koko päivä aikaa panikoida. Kävin ehkä noin sata kertaa mielessä läpi koko hammaslääkärissä käynnin. Kuinka menen sisään ovesta. Kuinka istun odotusaulassa. Sitten se kutsuu mut sisään. Mietin sanat miten kerron kivusta ja siitä kuinka mä pelkään. Kuinka istun siihen tuoliin ja se lasketaan alas. Kuinka mun hampaita kaivetaan ja se vihloo kallonpohjaan asti. Mietin kellon aikaa milloin viimeistään tämä kaikki on ohi.

Tyypillisesti sain pelätä lisää kun aika oli myöhässä 15 minuuttia. Tiedättehän sen tunteen, kun jännittää ja kyttää vaan kelloa koska on se aika. Eikä se odotettu asia tapahdukaan sillä samalla sekunnilla. Olin ihan varma että mä pyörryn siihen paikkaan. Jokainen ovensaranan ääni sai mut suoristamaan selkäni istuessani odotusaulassa. Jokainen ääni sain sydämen jättämään yhden lyönnin välistä. Jalat vispasi edes takaisin niin että siinä olisi kermakin muuttunut vaahdoksi. Vihdoin mut huudettiin sisälle. Olin niin jännityksestä jäykkänä että en muista mitään muuta kun hammsläärin sanat "Sua taitaa jännittää. Sen huomaa heti kun ihminen joka pelkää hammaslääkäriä astuu sisään."  Sen varmasti näki honoluluun asti. Käytiin läpi mihin sattuu ja miten sattuu. Heti kättelyssä tuli olo että mun pelko otetaan ihan tosissaan. Ei tarvinnut edes vaatia puudutusta kun sitä jo tarjottiin vaikka löydetty reikä oli pieni. Hammaslääkäri laittoi puudutuksen vielä pariin paikkaan ettei tunne yhtään mitään vaikka koko suu räjähtäis. Ja en kyllä tuntenut yhtään mitään. Koko oikea puoli oli kuin halvaantunut. Koko operaatio olikin todella nopeasti ohi. Hammaslääkäri selitti ihan koko ajan mitä tekee ja piti taukoja. Ja aina sai sanoa jos haluaa tauon. Koko suusta löytyi vain pari pientä reikää. Ei mitään katastrofia vaikka niinkin kauan viimeistä käynnistä. Kun vihdoin hammasläärituoli nostettiin ylös ja pääsin omille jaloilleni itkin melkein onnesta. Sanoinkin että oon varmaan maailman onnellisin hammasläärissä kävijä. Olo oli kun lottovoittojalla. Olin niin onnellinen että uskalsin vihdoin mennä. Hammaslääri oli ihan huippu ja seuraavalla kerralla ei tarvi enää yhtään pelätä. Suurin kiitos työkaverille joka suositteli juuri tätä lääkäriä mulle. Mulle joka pelkään hammaslääkäriä ihan kuollakseni. Mutta en enää, voitin mun pelon. Enkä edes kuollut.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Uhmakas matka päiväkotiin

Kirjoitin viime syksynä postauksen kuinka uhma on rantautumassa meidän perheseen sellaisen pienen Hiirulaisen mukana. Se mitä kirjoitin silloin, se kun kirjoitin että kaikki on ei. Se ei ollut vielä yhtään mitään. Meillä uhma on noussut seuraavalle tasolle. Tasolle 2.

Hermanni huutaa pulkan/rattaiden kyydistä "Tonne tonne! “ Välillä oon pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan kuunnella pulkassa istuvan suurvaltiaan toiveita, silloin kun ei oikeasti ole mitään väliä minne mennään. Mutta silloin kun ollaan oikeasti matkalla jonnekkin ja sinne jonnekkin olisi vielä hyvä päästä tiettyyn kellonaikaan mennessä on mahdotonta toteuttaa "Tonne, tonne!" toiveita, silloin mennään sinne minne äiti on päättänyt ja juuri siihen tahtiin kun tämä äiti haluaa.  Sehän ei käy. Se vaan ei käy. Silloin heittäydytään pulkasta pois oli vauhti mikä tahansa. Kova tai hiljainen, ei väliä.



Eilinen n matka päiväkotiin eli erittäin haastava ja uhmaa täynnä. Reppu ja Hiirulainen ei millään olisi mahtunut samaan pulkkaan,tai olisi jos Hiirulainen olisi saanut pitää repun selässä. Reppu vaan oli liian painava pienen 2-vuotiaan selkään. Koko poika ei edes pysynyt pystyssä repun ollessa selässä vaan Hiirulainen makasi puolet repusta pulkan ulkopuolella. Otin repun pois herran selästä ja pistin sen pulkan kyytiin. On hyvin hankalaa vetää pulkkaan jossa puolet lapsesta roikkuu pulkan ulkopuolella. Pistin vähän vauhtia pulkkaan jos vauhdin huuma veisi mennessään ja koko reppun olemassa olo unohtuisi. Tällöin Hiirulainen reppuineen päätti heittäytyä pulkasta lumiseen valkoiseen maahan. Ei auttanut vauhdin huuma. Oltiin onneksi jo aika lähellä päiväkotia. Noin 100 metriä. Tokaisin kovaan ääneen "Voi perse!" Samalla kun käännyin huomasin kohdallamme olevan Hiirulaisen tarhakaverin isineen. Vähän sarkastiseen mutta erittäin ymmärtäväiseen sävyyn hän toivotti hyvät huomenet ja käveli rattaita työntäen muina miehinä ohi.
Päiväkodille tullessa tokaisin että "Päästiinhän me tänne asti!" Samainen ohikulkeva isä sanoi "Niin ja elossa." Tosiaan ja kummatkin elossa. Äiti sekä poika.

Meidän matka päiväkotiin kotoa on naurettavan lyhyt. En hakua edes tietää minkälaisia meidän matkat olisi jos matka olisi yhtään sen pidempi mitä se on nyt. Mutta yksi asia on aivan varma PULKALLA EI ENÄÄ PÄIVÄKOTIIN MENNÄ. Tai jos mennään se johtuu siitä että rattaat on jäännyt kiinni lumikinokseen. 

maanantai 1. tammikuuta 2018

Hyvästi 2017!

Vuosi 2017 alkaa olla taputeltu pakettiin. Muistan vuoden takaisen postauksen, jossa olin valmis lähettämään koko vuoden 2016 timbuktuun. Entäs tämä vuosi? Olenko valmis lähettämään tämänkin vuoden Timbuktuun vai Antarktikselle? Ei, en ole. Vuosi 2017 oli kaikessa kauneudessaan hyvä. Voisinko sanoa että oikein hyvä.


Parasta tässä vuodessa on ollut nukkuminen. Meillä on vihdoin opittu nukkumaan. Ei aina kokonaisia öitä, mutta riittää että tutin saa suuhun. Uni on elintärkeää. Uni vaikuttaa ihan kaikkeen. Elämänlaatuun ja omaan mielialaan. Ehkä alan olla se normaali Niina enkä vaan se kiukutteleva ja itkevä. Unella on ollut suuri merkitys mun onnellisuuteen. Illalla on jopa ihanaa kaivautua peiton alle kun ennen oli vaan valmiiksi asennoitunut "kohta pitää herätä!" Talven tulokkaan ei tänä vuonna masentanut niin paljon kun yleensä. Nyt en oikeestaan ole edes ehtinyt hukata ajatusta tai jaarittella kuinka kamalaa on kun on talvi. 

2017.

Olen kiitollinen: Perheestä ja kaikista isovanhemmista. Mummo, Vaari,, Mummi, Nonna , Pappa <3


Hermannilla on alkanut mennä päiväkoti tosi hyvin. Se menee sinne ihan suht mielellään paitsi jos hän erehtyy luulemaan että ollaan menossa uimahalliin. Enemmänkin hankaluuksia on alkanut tulla kotiin lähtemisessä. Perhekkin on edelleen kasassa. Ja suuremmilta kriiseiltä on vältytty. Katse on suunnattu elämässä eteenpäin ja alettu miettiä oman asunnon ostamista. Fiksuahan se olisi. Kun vielä vuosi ollaan miehen kanssa yhdessä ollaan selvitty 3-vuoden vauvakriisistä. Alkaako parisuhteen kultavuodet uudestaan kun lapsi ylittää 3-vuoden maagisen rajan?

2018

Lupaan: Lopettaa jokapäiväisen herkkuttelun. Olla hyvä äiti ja parempi puoliso. 


Vuosi 2017 on sisältänyt huippu hyvän matkan Unkariin. Vähän hotelli lomailua Saimaalla, Flamingossa ja nyt uutena vuotena Kalastajatorpan Hilttonissa. Katsotaan mitä vuosi 2018 tuo tullessaan? Ollaan kyllä vähän makusteltu jos tänä vuonna ei lähdetäisikään mihinkään vaan kerättäisiin matkakassaa 2019 talven kaukomatkaan. Siihen asiaan vaikuttaa moni asia.


Tästä vuodesta tulee hyvänmielen vuosi. Tätä varten ostin tehtäväkirjan jonka avulla tästä vuodesta tulee hyvä. Ehkä jopa parempi kuin edeltäjästä. Mulla menee oikeestaan hyvin, vaikka välillä toki vituttaa mutta se on elämää.

Hyvää uutta vuotta 2018! Nauttikaa!