Pelon voittaminen

Oon jo monta vuotta miettinyt että nyt pitäis mennä. Mutta aina vaan oon sysänny sen ajatuksen jonnekkin aivosopukoiden kaatopaikalle, jonnekkin sinne minne sen voi taas hetkeksi unohtaa. Kun koko ajan on vaan tullut vuosia lisää on koko juttu alkanut vaivata ihan ahdistukseen asti. Aina toisinaan asia on noussut mieleen ja mahassa muljahtaa. Oon aina vaan odottanut että kyllä se ohi menee,kun nukkuu vaan yön yli. Ei se enää huomenna ole niin kipeä. Kaikki nämä vuodet oon yrittänyt tietoisesti unohtaa koko asian. Mutta tuli päivä kun kipu alkoi levitä korvaan asti. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin varata aika hammaslääkäriin.

Mä pelkään hammaslääkäriä. Mä pelkään sitä niin paljon että oon 10-vuotta etsiny piilopaikkaan mihin mennä sitä piiloon. Se on kamalan pitkä aika. Sinä aikana suussa on voinut tapahtua vaikka mitä. Siellä voi pesiä vaikka lepakko. Hammaspeikot on saanu ihan rauhassa viettää kotibileitä. En käynyt raskausaikanakaan vaikka olisi suoraan päässyt kunnallisella jonon ohi. Ehei, eihän mulla silloin edes sattunut mihinkään. Sen varjolla ettei mihinkään ole sattunut oon vitkutellut ja kitkutellut tähän asti. Tyhmää, tiedän. Oon kuukausia käynyt läpi vapaita aikoja mutta ikinä en vaan saanut aikaa varattua.

Se kuinka paljon oikeesti pelkään tuli itsellekin vähän yllätyksenä kun se aika piti oikeasti varata. Hammassärky on jotain ihan kamalaa. Kyyneleet valu silmistä ja kädet oli niin hikiset että hiki melkein tippui norona lattialle. Sain kuin sainkin ajan varattua. Ja vielä ihan parin päivän päähän. Tunsin helpostusta. Näihin päiviin mahtui ahdistusta. Ihan yhtäkkiä saattoi muistua tuleva hammaslääkäri käynti mieleen jolloin yrjö kävi mutkan kurkussa. Iltaisin ei millään saanut unta kun hampaat vaan pyöri mielessä. Ja kun uni tuli näin unia kuinka mun kaikki hampaat revittiin juurineen irti tai että ne ihan vaan tippui suusta pelkästään suun avauksesta.

Vihdoin tuli the päivä. Aika oli vasta illalla joten oli koko päivä aikaa panikoida. Kävin ehkä noin sata kertaa mielessä läpi koko hammaslääkärissä käynnin. Kuinka menen sisään ovesta. Kuinka istun odotusaulassa. Sitten se kutsuu mut sisään. Mietin sanat miten kerron kivusta ja siitä kuinka mä pelkään. Kuinka istun siihen tuoliin ja se lasketaan alas. Kuinka mun hampaita kaivetaan ja se vihloo kallonpohjaan asti. Mietin kellon aikaa milloin viimeistään tämä kaikki on ohi.

Tyypillisesti sain pelätä lisää kun aika oli myöhässä 15 minuuttia. Tiedättehän sen tunteen, kun jännittää ja kyttää vaan kelloa koska on se aika. Eikä se odotettu asia tapahdukaan sillä samalla sekunnilla. Olin ihan varma että mä pyörryn siihen paikkaan. Jokainen ovensaranan ääni sai mut suoristamaan selkäni istuessani odotusaulassa. Jokainen ääni sain sydämen jättämään yhden lyönnin välistä. Jalat vispasi edes takaisin niin että siinä olisi kermakin muuttunut vaahdoksi. Vihdoin mut huudettiin sisälle. Olin niin jännityksestä jäykkänä että en muista mitään muuta kun hammsläärin sanat "Sua taitaa jännittää. Sen huomaa heti kun ihminen joka pelkää hammaslääkäriä astuu sisään."  Sen varmasti näki honoluluun asti. Käytiin läpi mihin sattuu ja miten sattuu. Heti kättelyssä tuli olo että mun pelko otetaan ihan tosissaan. Ei tarvinnut edes vaatia puudutusta kun sitä jo tarjottiin vaikka löydetty reikä oli pieni. Hammaslääkäri laittoi puudutuksen vielä pariin paikkaan ettei tunne yhtään mitään vaikka koko suu räjähtäis. Ja en kyllä tuntenut yhtään mitään. Koko oikea puoli oli kuin halvaantunut. Koko operaatio olikin todella nopeasti ohi. Hammaslääkäri selitti ihan koko ajan mitä tekee ja piti taukoja. Ja aina sai sanoa jos haluaa tauon. Koko suusta löytyi vain pari pientä reikää. Ei mitään katastrofia vaikka niinkin kauan viimeistä käynnistä. Kun vihdoin hammasläärituoli nostettiin ylös ja pääsin omille jaloilleni itkin melkein onnesta. Sanoinkin että oon varmaan maailman onnellisin hammasläärissä kävijä. Olo oli kun lottovoittojalla. Olin niin onnellinen että uskalsin vihdoin mennä. Hammaslääri oli ihan huippu ja seuraavalla kerralla ei tarvi enää yhtään pelätä. Suurin kiitos työkaverille joka suositteli juuri tätä lääkäriä mulle. Mulle joka pelkään hammaslääkäriä ihan kuollakseni. Mutta en enää, voitin mun pelon. Enkä edes kuollut.

Uhmakas matka päiväkotiin

Kirjoitin viime syksynä postauksen kuinka uhma on rantautumassa meidän perheseen sellaisen pienen Hiirulaisen mukana. Se mitä kirjoitin silloin, se kun kirjoitin että kaikki on ei. Se ei ollut vielä yhtään mitään. Meillä uhma on noussut seuraavalle tasolle. Tasolle 2.

Hermanni huutaa pulkan/rattaiden kyydistä "Tonne tonne! “ Välillä oon pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan kuunnella pulkassa istuvan suurvaltiaan toiveita, silloin kun ei oikeasti ole mitään väliä minne mennään. Mutta silloin kun ollaan oikeasti matkalla jonnekkin ja sinne jonnekkin olisi vielä hyvä päästä tiettyyn kellonaikaan mennessä on mahdotonta toteuttaa "Tonne, tonne!" toiveita, silloin mennään sinne minne äiti on päättänyt ja juuri siihen tahtiin kun tämä äiti haluaa.  Sehän ei käy. Se vaan ei käy. Silloin heittäydytään pulkasta pois oli vauhti mikä tahansa. Kova tai hiljainen, ei väliä.

Eilinen n matka päiväkotiin eli erittäin haastava ja uhmaa täynnä. Reppu ja Hiirulainen ei millään olisi mahtunut samaan pulkkaan,tai olisi jos Hiirulainen olisi saanut pitää repun selässä. Reppu vaan oli liian painava pienen 2-vuotiaan selkään. Koko poika ei edes pysynyt pystyssä repun ollessa selässä vaan Hiirulainen makasi puolet repusta pulkan ulkopuolella. Otin repun pois herran selästä ja pistin sen pulkan kyytiin. On hyvin hankalaa vetää pulkkaan jossa puolet lapsesta roikkuu pulkan ulkopuolella. Pistin vähän vauhtia pulkkaan jos vauhdin huuma veisi mennessään ja koko reppun olemassa olo unohtuisi. Tällöin Hiirulainen reppuineen päätti heittäytyä pulkasta lumiseen valkoiseen maahan. Ei auttanut vauhdin huuma. Oltiin onneksi jo aika lähellä päiväkotia. Noin 100 metriä. Tokaisin kovaan ääneen "Voi perse!" Samalla kun käännyin huomasin kohdallamme olevan Hiirulaisen tarhakaverin isineen. Vähän sarkastiseen mutta erittäin ymmärtäväiseen sävyyn hän toivotti hyvät huomenet ja käveli rattaita työntäen muina miehinä ohi.

Päiväkodille tullessa tokaisin että "Päästiinhän me tänne asti!" Samainen ohikulkeva isä sanoi "Niin ja elossa." Tosiaan ja kummatkin elossa. Äiti sekä poika.

Meidän matka päiväkotiin kotoa on naurettavan lyhyt. En hakua edes tietää minkälaisia meidän matkat olisi jos matka olisi yhtään sen pidempi mitä se on nyt. Mutta yksi asia on aivan varma PULKALLA EI ENÄÄ PÄIVÄKOTIIN MENNÄ. Tai jos mennään se johtuu siitä että rattaat on jäännyt kiinni lumikinokseen. 

Hyvästi 2017!

Vuosi 2017 alkaa olla taputeltu pakettiin. Muistan vuoden takaisen postauksen, jossa olin valmis lähettämään koko vuoden 2016 timbuktuun. Entäs tämä vuosi? Olenko valmis lähettämään tämänkin vuoden Timbuktuun vai Antarktikselle? Ei, en ole. Vuosi 2017 oli kaikessa kauneudessaan hyvä. Voisinko sanoa että oikein hyvä.

Parasta tässä vuodessa on ollut nukkuminen. Meillä on vihdoin opittu nukkumaan. Ei aina kokonaisia öitä, mutta riittää että tutin saa suuhun. Uni on elintärkeää. Uni vaikuttaa ihan kaikkeen. Elämänlaatuun ja omaan mielialaan. Ehkä alan olla se normaali Niina enkä vaan se kiukutteleva ja itkevä. Unella on ollut suuri merkitys mun onnellisuuteen. Illalla on jopa ihanaa kaivautua peiton alle kun ennen oli vaan valmiiksi asennoitunut "kohta pitää herätä!" Talven tulokkaan ei tänä vuonna masentanut niin paljon kun yleensä. Nyt en oikeestaan ole edes ehtinyt hukata ajatusta tai jaarittella kuinka kamalaa on kun on talvi. 

2017.

Olen kiitollinen: Perheestä ja kaikista isovanhemmista. Mummo, Vaari,, Mummi, Nonna , Pappa <3

Hermannilla on alkanut mennä päiväkoti tosi hyvin. Se menee sinne ihan suht mielellään paitsi jos hän erehtyy luulemaan että ollaan menossa uimahalliin. Enemmänkin hankaluuksia on alkanut tulla kotiin lähtemisessä. Perhekkin on edelleen kasassa. Ja suuremmilta kriiseiltä on vältytty. Katse on suunnattu elämässä eteenpäin ja alettu miettiä oman asunnon ostamista. Fiksuahan se olisi. Kun vielä vuosi ollaan miehen kanssa yhdessä ollaan selvitty 3-vuoden vauvakriisistä. Alkaako parisuhteen kultavuodet uudestaan kun lapsi ylittää 3-vuoden maagisen rajan?

2018

Lupaan: Lopettaa jokapäiväisen herkkuttelun. Olla hyvä äiti ja parempi puoliso. 

Vuosi 2017 on sisältänyt huippu hyvän matkan Unkariin. Vähän hotelli lomailua Saimaalla, Flamingossa ja nyt uutena vuotena Kalastajatorpan Hilttonissa. Katsotaan mitä vuosi 2018 tuo tullessaan? Ollaan kyllä vähän makusteltu jos tänä vuonna ei lähdetäisikään mihinkään vaan kerättäisiin matkakassaa 2019 talven kaukomatkaan. Siihen asiaan vaikuttaa moni asia.

Tästä vuodesta tulee hyvänmielen vuosi. Tätä varten ostin tehtäväkirjan jonka avulla tästä vuodesta tulee hyvä. Ehkä jopa parempi kuin edeltäjästä. Mulla menee oikeestaan hyvin, vaikka välillä toki vituttaa mutta se on elämää.

Hyvää uutta vuotta 2018! Nauttikaa!

HERMANNI HIIRULAINEN 2-VUOTTA!

Onko siitä jo 2-vuotta kun tulit? Loskaa satoi taivaan täydeltä. Silloin sinä päätit tulla. 20 minuuttia ennen puolta yötä.

Hermanni täyttää kaksi. Kaksi on ison pojan ikä mutta silti vielä ihan pieni äitin vauva. Toiset synttärit jo toista vuotta putkeen. Kun äiti on vähän hullu ja intohimoinen juhlien järjestäjä niin menihän näihin synttäreihin aikaa ja saattoi päähän kasvaa jopa pari harmaata hiusta. Koko edeltävä viikko täynnä joulujuhlia. Tanhun ja päiväkodin. Kiireestä huolimatta tässä sitä nyt ollaan. JUHLAT JUHLITTU! Ilmapallot roikkui kauniisti katosta ja tunnelmavalot toivat tilanteeseen sopivan tunnelman. Vielä tänä vuonna äiti sai päättää synttäriteeman, ensi vuonna Hermanni saa sitten ihan itse päättää. Pitäähän synttäreillä teema olla. Kaikki täytyy mätsätä haarukoista pöytäliinaan.

Juhlamenu 

Kakku

Suklaakakku

Minijoulutortut

Keksejä

Karkkia

Pastakanasalaatti

Vuohenjuustosnackit

Ilmakuivattukinkkupizza

Sipsiä

Hermanni kasvaa silmissä. Ehkä hän ei ihan kokreettisesti kasva koska 1-vuotis syntymäpäivien housut mahtuu edelleen jalkaan ja ovat aivan sopivat, mutta hän oppii. Koko ajan jotain uutta.

Hermanni on taitava tanssija. Balettitanssija tai nykytanssija. Musiikki on parasta ja se saa polvet notkumaan ja kädet vatkaamaan. Hermanni kiipeää. Oikeastaan ihan minne vaan, vaikka katolle jos kukaan ei estäisi. Hermanni istuu isojen poikien tuolissa. Osaa tulla ja mennä ihan itse ylös ja alas ja seistä henkeä uhmaten naama virneessä lusikka toisessa kädessään kuin kapellimestari. Hermanni osaa juosta ja todella kovaa. Hän osaa löytää hyviä piilopaikkoja ja olla hiljaa niin kauan että äiti on jo alkanut näppäilemään puhelimeen hätäkeskuksen numeroa, koska poikaa ei näy missään. Pian kulman takaa ilmestyy räkäsesti naurava poika. Hermanni on uhmakas ja verisesti loukkaantuja. Kun asiat ei mene halutulla tavalla hän juoksee itkien karkuun ja piiloutuu. Hermanni on loistava äidin ja isin pikkuapulainen. Osataan tyhjentää jo tiskinpesukonetta ja koota mukeja päällekkäin. Reippaasti osallistutaan isin kanssa pyykkien vientiin pyykkitupaan. Hermanni osaa nimetä asioita ja toistaa jokaisen kauniin ja rumankin sanan mikä vain suusta pääsee. Välillä puhetulva on niin iso ettei siitä saa mitään tolkkua mutta yritys on kova. Hermanni rakastaa oikeastaan kaikkia ja tulee kaikkien kanssa toimeen. Hän pussailee jokaisen rakkaan ihmisen kumoon ja osaa ottaa kaikki huomioon.

Keskiviikkona 2-vuotis neuvolassa selviää kuinka paljon tai vähän sitä ollaan kasvettu ja läpäistäänkö neuvolan kaikki testit mitä nyt 2-vuotiaana pitäisi osata. Jännä nähdä!!

SUPER KIITOS KAIKILLE SYNTTÄRI VIERAILLE! HERMANNI JA KOKO PERHE KIITTÄÄ! ENSIVUONNA SITTEN TAAS.

KOHTI JOULUA LUUKKU 18; LAPSI TUO JOULUN!

Kohti joulua on Kaksplussan blogiverkoston oma joulukalenteri, joka vie sinut lähemmäs joulumieltä. Jokaisella meistä on oma aiheemme, jokaiselle päivälle aina jouluaattoon asti. Laita siis tonttulakki päähän, ota kuppi sitä iki-ihanaa höyryävää glögiä ja inspiroidu siitä miten valmistella joulua yhdessä lasten kanssa tai löydä ideoita omaperäisiin itsetehtyihin lahjoihin ja koristeisiin. Testaa jouluherkkuja maistuvilla resepteillä ja bongaa myös vinkit onnistuneisiin joulukorttikuviin! 

Kurkkaa myös eilisen luukun numero 17 taakse. Mitä kuuluukaan Millamaisen perheen jouluperinteisiin? Linkki blogiin: Millamainen

Tässä minun luukku, luukku numero 18. 18.12.2015 minun joulut muuttui taas merkityksellisiksi. Silloin syntyi pieni Hermanni vauva joka toi taas sen tunteen että nyt on joulu. Meidän oma joululahja!

Muistan sen tunteen kun tuli se joulu kun joulu vaan ei enää tuntunut yhtään miltään. Ihan sama olisko ollu maanantai aamu, jouluaatto vai juhannus. Ei tuntunut yhtään miltään. Yrittää kovasti saada joulumieltä kuuntelemalla joululauluja ja laittaa kotia vähän joulusempaan kuntoon. Sitä mun pientä 32 neliöistä yksiötä. Mutta joulumieltä ei vaan näy eikä kuulu. Mikä on se musta ikähaarukka kun joulu ei tunnu miltään!? Eikö joulu tunnu miltään yksin? Vai onko kyse siitä ettei siitä edes nuorena sinkkuna välitä?

Kaikista eniten joulusta nauttii lapset. Lapset on ne ketkä saavat joulufiiliksen nousemaan kohti ääretöntä ja sen ylikin. Lapset odottaa joulua kuin kuuta nousevaa ja tunne tarttuu paatuneimpaankin aikuiseen. Se into ja jännitys on ihan käsin kosketeltavaa. Lasten kanssa lauletaan ja tanssitaan joulumusiikin tahtiin. Tiptappia kymmenennen kerran putkeen. Juhannuksen jälkeen aletaan laskemaan päiviä jouluun. Kun rakentaa insinöörinlailla hiki hatussa tonttu ovea alkaa pikku hiljaa itsekkin uskomaan että kyllä sieltä joku kurkkii.

"Mun joulu intoa on viime vuosina varjostanu kahden elämäni tärkeimmän ihmisen poissaolo. Ne jotka teki mulle sen joulun, jotka loi ne perinteet. Ei oo vanhempia, eikä lapsuudenkotia johon jouluna taas mennä, jossa pöydät notkuu jouluherkkuja. Onhan se joulu perinteisesti kumminkin perheen yhdessä olon aikaa.  Josefinan synnyttyä oon halunnu tehä hänen jouluista ihania ja muistettavia. Ja innostunut tästä jouluhössötyksestä samalla vähän itsekkin taas. "  

Jonna 26v ja Josefina 1.

Joulu sai uuden käsityksen kun sain oman lapsen. Ensimmäinen joulu nyt meni vielä synnytys sumussa mutta viime joulu sai jo joulumielen nousemaan suun pieliin ja mieliin. Saatiin yhdessä touhua joulua. Mikä ihanempaa kuin rakentaa omalle lapselle se oman näköinen joulu mitä voi sitten isona muistella. Ostaa lapselle  joulukalenteri, se kaikista isoin ja hienoin. Ja mummot ostaa vielä pari lisää. Meillä joka aamun paras hetki on joulukalenterin avaaminen. Se ilon ja onnen määrä kun aamulla kaivetaan joulukalenteria esiin. Siinä pysyy itsekin kärryillä missä päivässä ollaan menossa. Saa hyvällä omalla tunnolla ostaa kaikki ne ihanat hittilelut ja seistä tuskan hiki otsalla kauppakeskuksen kassajonossa miljoonan muun ihmisen kanssa. Paketoida lahjat salamyhkäisesti illan pimeydessä ja piilottaa komeron perimpään nurkkaan. Leivotaan yhdessä pipareita ja syödään puolet taikinasta ennen kuin ollaan saatu painettua yhtään piparia. Koristellaan ne ranskanpastilleilla tai niillä mitä ei vielä olla ehditty tunkea suuhun. Piparit tuoksuu erityisen joulusilta.  Milloin ennen lasta oon edes leiponu pipareita? 

Koristellaan yhdessä kuusi kaiken maailman ihanilla ja imelillä väreillä jotka eivät yhtään sovi moderniin ja skandinaaviseen sisustukseen mutta ei sen jouluna niin väliä. Joulun odotuksen kruunaa lapsen päiväkodin/harrastuksen ym joulujuhla joka viimeistään saa joulumielle. Se pieni tonttu muiden pikku tonttujen joukossa esiintymässä vaikka yhtään sanaa ei osaa.

Jouluaattona etsitään mantelia sormin joulupuurosta. Esitetään suu pyöreänä hämmästynyttä kuinka se joulupukki on osannut tuoda juuri oikeat lahjat ja vielä juuri oikealle ovelle. Omilla lahjoilla ei tässä vaiheessa ole enää mitään väliä koska se tuike mikä lapsen silmistä paistaa lahjapakettien ja narujen keskeltä on paljon tärkeämpi. Puetaan ihka uudet juuri lahjapaketista saadut pyjamat päälle ja käperrytään sohvan nurkkaa ihailemaan ja nauttimaan joulusta jota me yhdessä lapsen kanssa elimme koko joulukuun luukku kerrallaan. Pakko se on myöntää, lapsi on tuonnut mulle uudestaan sen joulufiiliksen jonka joskus kadotin. Sinä pieni joka ympyröit lelulehdestö jokaisen lelun olet tuonnut joulun, et vain minulle vaan varmasti myös mummoille ja papoille. Hyvää,ihanaa ja lapsenmielistä joulua jokaiselle. Oli lapsia tai ei kyllä sen joulumielen jostain voi löytää.

Huomisen luukun teille raottaa Onnellinenperhe aiheenaan Jouluiset sytykesipsit. Saa nähdä voiko niitä syödä?

LUMI YLLÄTTI RATTAITA TYÖNTÄVÄN ÄIDIN!

Kello soi 6.45. Olin kyllä ollut hereillä jo 15 minuuttia kun Hermanni aloitti joka aamuisen äidin tukan haromisen. Se alottaa sen aina kun on univalve vaiheilla. Yrittää saada tukan hipsutuksesta jonkinlaista euforia tilaa itselleen. Hermannin isi on samanlainen äidin tukan hipsuttaja. Lopulta oli vaan pakko nousta kellon soittoon tai oikeastaan älyrannekkeen värinään. Aamut on hyvin tarkasti aikataulutettu. Varsinkin juuri niinä aamuina kun vien Hermannin päiväkotiin. Ja silloin kun Hermanni herää samaan aikaan. Ja etenkin silloin kun syödään aamupala kotona. Jokainen minuutti on kallis arvoinen. Kun vihdoin oltiin saatu koko aamu pakettiin,  kakkavaipan vaihdosta äidin vaatekriisiin päästiin vihdoin poistumaan ovesta. Tänään lähdettiin epätavallista aikaisemmin. Tai voi olla että oltiin aamulla epätavallisen tehokkaampia. Ehkä olikin kyse korkeamman tahon voimasta "Jos nyt lähdet selviät ehkä hengissä"  Olin jo kotona raottanut sälekaihdinta ja todennut että lunta on satanut ja sen seuraksi sataa vettä. Loskaa.

Hermanni rattaisiin, ovi auki ja kohti päiväkotia. Ensimmäiset 20 metriä meni ihan hyvin koska meidän taloyhtiön piha oli käyty jo auraamassa. Kerkesin jo ajatella kuinka ihanaa on kun tiet on aurattu. Käveletielle siirtyessä tilanne alkoi näyttää pahalta mutta ei vielä niin pahalta mitä oli vasta edessä. Seuraavat 10 metriä rattaat vain liukuivat eteenpäin kun niitä oikein lujaa työnsi ja samalla laukoi voimasanoja. Päiväkodille päästäkseen täytyy mennä ylämäki. Huomasin miten lumi alkoi tarttua rattaiden renkaisiin kierrättäen renkaiden ympärille lumiukkoa. Pysähdyin. Nyt ehtii vielä kääntyä kotiin ja viedä rattaat pois mietin. Ei, en. Ylämäki. Yritin vetää rattaita ylämäkeä etuperin, takaperin. Yritin jos Hermanni kävelisi rattaiden vieressä. Arvatkaa kävelikö? Lopulta rattaiden renkaisiin oli virittynyt niin iso lumipallo että rattaat ei liikkunut enää yhtään minnekään suuntaan. Ei etuperin eikä takaperin. Siinä yksinäni sopersin voi helvetin perseitä ja vittusaatanaan samalla kun hiki vana virtasi selkärankaa pitkin kohti persvakoa. Mieli olis tehnyt heittää rattaat lähimpään ojaan. Kello tikitti eteenpäin. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata taaksepäin. Olihan rattaita paljon helpompi vetää alamäkeen kuin ylämäkeen niitä samoja uria mitä oltiin tultu myös ylöspäin. Nostin Hermannin pois rattaista helpottaakseni rattaiden vetämistä umpihangessa. Hermanni olisi tietysti halunnut kyytiin mutta se ei nyt käynyt kun rattaiden renkaisiin oli muotoutumassa lumiukko x 5.  Hän päätti saada tietysti vanhat kunnon raivarit. Nyt olikin erittäin hyvä hetki pikku raivareille. Onneksi tästä puolesta välistä ylämäkeä kotiovelle oli noin 100 metriä mutta tähän 100 metrin matkaan oli jo tässä vaiheessa kulunut melkein 15 minuuttia. Rattaat vaan äkkiä rappukäytävään. Hiki valui edelleen ja vielä vähän kovemmin kuin äsken. Hermanni syliin ja kohti päiväkotia. Uusi yritys Hermanni sylissä. Tiedättekö kun kantaa lasta joka on toppavaatteissa ja itsellä myös on toppatakki? Tiedättekö miltä tuntuu kantaa 12 kiloista lasta kun kummallakin on niin liukkaat takit että lapsi vain valuu valumistaan jokaisella askeleella? Tiedättekö miltä tuntuu kantaa sätkivää 20kg lohta? Koko ajan pitää olla laittamassa lasta parempaan asentoo. Ensin oikealla lonkalla sitten kun siitä loppuu tunto siirto vasemmalle lonkalle. Hyvä ote on aivan mahdotonta saada. Sitä vaan puristaa niin lujaa että lapselta loppuu happi. Tähän kaikkeen kun lisää että loskaaa on polviin asti ja maa on liukas kuin curlingrata ei etenemis vauhti päätä huimannut. Loskaa satoi vaan lisää naamalle, meikit levisi poskille. Olin valmis heittäytymään Hermanni kainalossa ensimmäiseen loska kasaan ja jäädä siihen soittamaan töihin ettei me nyt tänään taidetakkaan päästä. Päästiin me vihdoin elävinä, ainakin suht elävinä päiväkodille. Äiti ihan läpi märkänä hiestä kuin maratonin jälkeen. Me selvittiin sittenkin! En edes myöhästynyt kuin 2 minuuttia töistä. Vaikka tuntui että tähän koko matkaan olisi mennyt ainakin tunti.

Mitä tästä opimme? 

Ainakin sen että meidän rattaat ei sovellu loskassa ratasteluun. Ja päiväkodin kautta töihin matkaamiseen on hyvä varata aina extra aikaa. Ikinä ei tiedä mitä taivaalta on yöllä satanut. Onneks on perjantai.

Lapsen kanssako tylsää?

Olen kuullut väitteen ettei lasten kanssa voi tehdä mitään. Kyhjöttää vain kotona ja katsoa telkkarista lastenohjelmia. Kun ei niiden kanssa vaan voi tehdä yhtään mitään. Olen toista mieltä. Kyse on vain aikuisen viitsimisestä tai mielikuvituksen puutteesta. Oon tässä kohta 2-vuoden aikana huomannut ettei lapsen kanssa tylsää päivää nää jos siitä ei itse sellaista tee. Tiesittekö että lapsen kanssa voi tehdä vaikka ja mitä?

Esimerkiksi sateella lapsen kanssa voi;

Mennä uimahalliin.
Maalata.
Piirtää.
Askarrella.
Leipoa.
Mennä ulos kuuntelemaan sadetta.
Mennä sisäleikkipuistoon.
Mennä kirjastoon.
Paukuttaa kattiloita yhteen.
Tehdä majan.
Lähteä mummolaan.
Soittaa kaverit kylään.

 Lapsi on erittäin hyvä ja motivoiva syy mennä ulos säällä kuin säällä. Taas on kyse vain aikuisten laiskuudesta ja viitsimisestä. Kun lapsi kasvaa tekemisen mahdollisuudet lisääntyvät vain koko ajan. Isomman lapsen kanssa voi jo mennä leffaan, teatteriin, hiihtämään tai vaikkapa luistelemaan.

Ja esimerkiksi kesällä lapsen kanssa voi;

Kalastaa.
Uida.
Mennä huvipuistoon.
Mennä metsään.
Kerätä kukkia.
Syödä jäätelöä.
Syöttää sorsia.
Olla vain ulkona ja nauttia. 

Lapsen kanssa voi toteuttaa kaikki salaiset haaveet muumimaailmasta visulahteen. Ja mikä parasta lasten kanssa voi mennä ihanan lämpimään lastenaltaaseen uimaan, tai pikemminkin lillumaan ilman että kukaan kattoo oudosti. Lapsen kanssa voi huoletta hypätä pallomereen tai tehdä hiekkalaatikolla viisikerroksisen linnan. Voi vain olla että vanhempi omii koko linnan itselleen. Tiedättehän kun vähä innostuu rakentelemaan. Sitten lasta saa kieltää rikkomasta äidin tekemää hienoa lego rakennelmaa.

Jos haluaa lähteä extreme linjalle voi lapsen kanssa ;

Mennä ravintolaan.
Lähteä ulkomaille.
Mennä ruokakauppaan.
Lähteä pitkälle automatkalle. 

Lapsen kanssa koko maailman avoin. Jokaisesta pienestä asiasta saa lapsen kanssa niin suuren kuin vain mielikuvitus riittää. Lapsella ei ole tylsää kunhan vieressä on leikkiin osallistuva ja innostunut aikuinen. Tosi asia vain on että me aikuiset tylsistytään. Ja en kiellä etteikö se olisi vähän tylsää seistä yksin leikkikentällä tai istua hiekkalaatikolla kun räntää ja vettä sataa yhtä aikaa niskaan. Syyllistyn itsekin aina toisinaan tähän ei ole mitään tekemistä jaaritteluun vaikka tosi asiassa en vaan itse jaksa yhtään mitään.

Mitä sinä teet lapsen kanssa kun meininki alkaa oikein tylsäksi?