tiistai 9. tammikuuta 2018

Uhmakas matka päiväkotiin

Kirjoitin viime syksynä postauksen kuinka uhma on rantautumassa meidän perheseen sellaisen pienen Hiirulaisen mukana. Se mitä kirjoitin silloin, se kun kirjoitin että kaikki on ei. Se ei ollut vielä yhtään mitään. Meillä uhma on noussut seuraavalle tasolle. Tasolle 2.

Hermanni huutaa pulkan/rattaiden kyydistä "Tonne tonne! “ Välillä oon pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan kuunnella pulkassa istuvan suurvaltiaan toiveita, silloin kun ei oikeasti ole mitään väliä minne mennään. Mutta silloin kun ollaan oikeasti matkalla jonnekkin ja sinne jonnekkin olisi vielä hyvä päästä tiettyyn kellonaikaan mennessä on mahdotonta toteuttaa "Tonne, tonne!" toiveita, silloin mennään sinne minne äiti on päättänyt ja juuri siihen tahtiin kun tämä äiti haluaa.  Sehän ei käy. Se vaan ei käy. Silloin heittäydytään pulkasta pois oli vauhti mikä tahansa. Kova tai hiljainen, ei väliä.



Eilinen n matka päiväkotiin eli erittäin haastava ja uhmaa täynnä. Reppu ja Hiirulainen ei millään olisi mahtunut samaan pulkkaan,tai olisi jos Hiirulainen olisi saanut pitää repun selässä. Reppu vaan oli liian painava pienen 2-vuotiaan selkään. Koko poika ei edes pysynyt pystyssä repun ollessa selässä vaan Hiirulainen makasi puolet repusta pulkan ulkopuolella. Otin repun pois herran selästä ja pistin sen pulkan kyytiin. On hyvin hankalaa vetää pulkkaan jossa puolet lapsesta roikkuu pulkan ulkopuolella. Pistin vähän vauhtia pulkkaan jos vauhdin huuma veisi mennessään ja koko reppun olemassa olo unohtuisi. Tällöin Hiirulainen reppuineen päätti heittäytyä pulkasta lumiseen valkoiseen maahan. Ei auttanut vauhdin huuma. Oltiin onneksi jo aika lähellä päiväkotia. Noin 100 metriä. Tokaisin kovaan ääneen "Voi perse!" Samalla kun käännyin huomasin kohdallamme olevan Hiirulaisen tarhakaverin isineen. Vähän sarkastiseen mutta erittäin ymmärtäväiseen sävyyn hän toivotti hyvät huomenet ja käveli rattaita työntäen muina miehinä ohi.
Päiväkodille tullessa tokaisin että "Päästiinhän me tänne asti!" Samainen ohikulkeva isä sanoi "Niin ja elossa." Tosiaan ja kummatkin elossa. Äiti sekä poika.

Meidän matka päiväkotiin kotoa on naurettavan lyhyt. En hakua edes tietää minkälaisia meidän matkat olisi jos matka olisi yhtään sen pidempi mitä se on nyt. Mutta yksi asia on aivan varma PULKALLA EI ENÄÄ PÄIVÄKOTIIN MENNÄ. Tai jos mennään se johtuu siitä että rattaat on jäännyt kiinni lumikinokseen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti