Minä ja tatuoinnit

Mulla on ajan saatossa ilmestynyt kehoon 9 erilaista tatuointia. Ensimmäisen otin 3-vuotta sitten. Uskon että päätökseen positiivisesti vaikutti mies ja hänen tatuointi positiivisuus. Joka kannusti muakin ottamaan sen ensimmäisen mutta ei suinkaan viimeisen. Kynnys ekaan tatuointiin oli iso, ei siitä mikään muu tehnyt vaikeaa kun vain ajan sopiminen. Ihan järkyttävän pelottaa mennä sopimaan aikaa tatuoitujen karsien miesten keskelle, minä pieni nainen. Oikeesti kaikki sen liikkeen tyypit on tosi mukavia ja niitä tarvi pelätä ainakaan paljoa. Kaikki kuvat on siis otettu Otherside tattoossa Lahdessa 8 Jonilla ja 1 Veeralla. Voit kurkata liikkeen Facebook sivuja  OthersidetattooLahti

Onko tatuoinneissa tarina?

Ei, yhdessäkään mun tatuoinneissa ei ole minkäänlaista syvällistä merkitystä. Tietysti äiti on äiti ja isä on isä mutta muuten mitään ei ole otettu kenenkään mummin kummin kissan kennelin omistajan muistoksi. Kerran astelin sisään liikkeeseen ja tulin ulos ananas kädessä koska musta se vaan oli niin hieno. Otan tatuointeja koska ne on hienoja ja nimenomaan musta ne on hienoja. Kyllä jäis monen monta tatuointia ottamatta jos alkais odottelemaan että jotain syvällistä tapahtuisi. Miksi tatuoinneista ylipäätään pitäisi olla jonkunlainen tarina? Olenkin huomannut seuraavaa : Ne kenellä on yksi tai pari tatuointia vannovat tarinoiden ja syvällisyuden nimeen ja ne kenellä on paljon on tarinat ja syvällisyys yks hailee. 

Kaduttaako?

Ei. Yksikään kuva minkä oon ottanut ei kaduta. Mistään kuvasta en tahtoisi eroon. Oonkin onnellinen etten oo ottanut ensimmäistä 18-vuotiaana, en edes halua kuvitella minkä hienon alaselkätribaalin olisin silloin halunnu. Nyt 26-vuotiaana oon löytänyt oman tyylini kaikin puolin ja tiedän että tää on mun juttu ja tätä mä haluan. En edes enää huomaa mun tatuointeja kun katson peiliin, enemmän silmään pistää mahamakkara. Juuri otetettu tatuointi käy silmää vaan sen hetken kun sitä pitää rasvailla jonka jälkeen se sulautuu kehoon eikä sitä edes enää huomaa. Ihan kuin se olisi aina ollut siinä.  Joskus mietin että en koskaan ota värillisiä tatuointeja tai kuvia sinne tänne. Mutta se oli sitä aikaa kun alaselkätribaali kävi mielessä. Mites kävi? Värejä on kun Tikkurilan värikartassa ja ai että mä tykkään väreistä ja kuvista siellä ja täällä.

Ja entäs sitten klassikko kysymys Mitäs sitten kun tulee vanhaksi? No mikäs teet, kaikki tulee joskus vanhaksi oli tatuointeja tai ei. Kannetaan tatuoinnit ylpeydellä hautaan saakka. Eipä niitä poiskaan saa. Mitään kuvaa mitä ei saa tarvittaessa piiloon en halua. Eli sormet ja naama.  Paitsi tässäkin tein jo poikkeuksen niskan kanssa mutta sekin jää onneksi hiusten peittoon tai viimeistään kun laittaa huivin kaulaan.

Sattuuko?

No sattuu tietenkin. Sattuu aivan helvetisti. Tuntui siltä että joku viiltää mattoveitsellä ihon auki jonka jälkeen raaputtaa haava kohtaa neulalla. Mutta kyllä sen kestää. Se on vähän kun sais supistuksia. Supistus kestää vaan aivan liian kauan kun taas tatuoidessa kipu kestää yhtäjaksoisesti maximissaan 10sek jonka jälkeen on taas pieni tauko ja taas jatkuu. Oon kuullu tarinoita kuinka siihen kipuun turtuu ja tottuu 15 minuutin jälkeen mutta paskat sanon minä. Aivan viimiset tatuointi teko minuutit on aivan tuskaa, se tuntuu siltä kuin heittäisiin suolaa haavoihin ja hankattaisiin hiomapaperilla. Siinä kun on pari tuntia tuskissaan kärvistelly ja kuva on valmis se fiilis lähentelee aikalailla lottovoittajaa. Se on hieno tunne kun uusi kuva kiiltää kehossa. En osaa oikein sanoa mikä on ollut mun kipein paikka,mutta niskaa pelkäsin kaikista eniten joka osoittautuikin todella kivuttomaksi paikaksi. Jokainen paikka sattuu. 

Jonkun verran ihmisiä kiinnostaa mun työ ja miten siellä suhtaudutaan tatuointeihin.
Tatuoinnit ei vaikuta muhun ihmisenä mitenkään tai siihen miten hoidan työni tai minkälainen äiti mä olen. En ole rikollinen tai nisti ja kaiken kukkuraksi oon vielä 98% absolutusti. Töissä lapset aina vaan ihastelee tai ylpeänä kertoo kuinka munkin äidillä/iskälläkin on,  tai kuinka heidänkin värikynillä voi piirtää juuri tuollaisia kuvia. Hermannikaan ei kotona tarvitse kuvakirjoja kun äidin ja isin kehosta voi osoitella ja opetella.

Kukaan ei oo koskaan arvostellut mua mun tatuointien takia eikä kyseenalaistanu mun ammattitaitoa. Töissä mulla melkein aina on pitkähihainen joten harva edes arvaa mitä pinnalla alla on. Pinkkitukka ja tatuoitu. Automaattisesti paska hoitaja? Nykyajan vanhemmat on suunnilleen samaan ikäluokkaa mun kanssa ja ne on aikalailla vääntänyt viisarit jo tälle vuosisadalle. Päiväkodintädin ei ole pakko näyttää Putouksen Ansa Kynttilältä. Ainoa negatiivinen  mitä on sanottu tuli tuttavan suusta jonka mukaan kaikki tatuoidut ihmiset kärsivät jonkunlaisesta tunnevajeesta tai traumasta. Uskallan olla vahvasti erimieltä. Se oli ehkä jopa loukkaavaa.

Tatuoidut ihmiset on pieniä käveleviä taidegallerioita!