perjantai 16. maaliskuuta 2018

Kuin paita ja perse

Sanois mun äiti...

Ja sitä me Hermannin kanssa ollaan. Me ollaan kuin paita ja perse, ihan koko ajan yhdessä. Mistä toi sanonta edes kumpuaa? Ehkä paidasta ja perseestä. Eikä riitä että ollaan yhdessä samassa tilassa vaan meidän täytyy olla tiiviisti yhdessä kuin siamilaiset kaksoset. Aivan iho vasten ihoa. Suihkussa Hermanni haluais aina tulla syliin. Ilkosillaan varmaan vielä enemmän tuntuu paremmalta olla ihan lähellä kun ollaan ihan iho ihoa vasten.


Nyt on menossa joku suurtakin suurempi äiti kausi. Tai en tiedä onko se äiti kausi koskaan mennytkään ohi vai onko se ollut aina. Aamulla herätessä ensimmäisenä mielessä äiti ja illalla viimeisenä mielessä äiti ja kädessä äitin hiussuortuva. Yöllä olemme yhdessä, nukutaan samalla tyynyllä. Välillä nukutaan niin että Hermannin pää on mun pään päällä ja meillä on poski vasten poskea ja Hermannin kuola vaan valuu mun korvaan, kun yritän työntää häntä pari senttiä etäämmälle että saisin tilaa edes hengittää on se varma itku.  Hän herää kuin salaman iskusta jos äiti poistuu vierestä. Hermanni käy äitin kanssa vessassa ja suihkussa. Hermanni suorastaan pelästyy kun puen päälle jotkut muut kuin pieruverkkarit. Se alkaa heti hokemaan "Pois pois!" Ihan kun mä olisin muka lähdössä jonnekin. Mihin minä muka lähtisin? 

On ihanaa ja olo on niin korvaamaton kuin olla ja voi, eihän tässä maassa ketään muuta ole kuka korvaisi äidin. On ihanaa tietää ja tuntea että on jollekin se maailman rakkain ja tärkein ihminen. Mutta on se välillä raskastakin. Olla koko ajan iho kontaktissa ja jos kävelee viisi askelta vasemmalle on samantien Hermanni ihan haukkana hokemassa "äiti äiti äiti!"  Jossain vaiheessa nousee pieni ahdistus kun koko ajan ängetään syliin ja kiehnätään kun pieni kissanpentu. Välillä raivostuttaa kun joku roikkuu koko ajan jalassa kiinni ja vaatii katkeamatonta huomiota 24/7. Ihan kuin hän olisi joskus jäänyt vaille huomiota. Ei ole. Päinvastoin! 


Tää on joku kausi, kun Hermanni on vihdoin tajunnut olevansa erillinen henkilö eikä hän olekkaan osa äitiä. Ja nyt hän kaikin keinon yrittää väkisin olla edelleen osa äitiä olemalla koko ajan kiinni ja hysteerinen. Nyt vain hellästi irtaudutaan. Mutta haluanko mä sitä ihan oikeasti? En varmaan. Oon ihan samanlailla kiinni Hermannissa kun se mussa. Me ollaan aina yhdessä. Kaikki mitä teen on aikalailla sellasta mihin Hermanni voi tulla mukaan ja mä aina mielelläni otan sen mukaan. Ilman Hermannia mulla on tyhjä olo. Se on ku avaimet, puhelin ja rahapussi. Aina mukana. 

Pitäiskö opetella ottamaan enemmän omaa aikaa? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti