Menin vastaamaan ylen kyselyyn miks aikuiset ihmiset lapsuudenkotiin mennessään alkaa kiukuttelemaan omille vanhemmilleen. Siinä sitä olikin miettimisen aihetta niin miksi? Oonko ainut?
Kotiin mennessä kierrokset nousevat yleensä vain äitin kanssa ja siinä vaiheessa kun äiti alkaa jakamaan omia elämänneuvojaan miten mikäkin asia pitäisi hänen mielestään hoitaa.
Kun äiti hakee keittiöstä rätin ja demostroi olohuoneen pöytään miten hellanlevyt kannattaa putsata koska olenhan minä kotona asuessani ollu sellainen sottapytty etten varmaan osaa edes kotiani hoitaa alkaa päässä totaalisesti kiehua silloin suusta lentää kirosanat ja huomautus äidille että en ole enään mikään pikkulapsi. Huomaan että hermostun vaikka äiti antaisi ihan oikeasti hyviäkin neuvoja. Hermostuessa huomaan taantuvani sille 14 vuotiaan pikkulapsen tasolle ja vastaukset on myös sitä luokkaa "joojoo kyllä mä tiiän" tai kirosanoilla höystetty "Kyllä mä vi##u tiiän". En edes ite välillä huomaa tiuskivani porukoille vasta kun joku huomattauttaa miksi puhun vanhemmilleni noin nehän yrittää vaan auttaa ja se on totta, yleensä.
Kun äiti hakee keittiöstä rätin ja demostroi olohuoneen pöytään miten hellanlevyt kannattaa putsata koska olenhan minä kotona asuessani ollu sellainen sottapytty etten varmaan osaa edes kotiani hoitaa alkaa päässä totaalisesti kiehua silloin suusta lentää kirosanat ja huomautus äidille että en ole enään mikään pikkulapsi. Huomaan että hermostun vaikka äiti antaisi ihan oikeasti hyviäkin neuvoja. Hermostuessa huomaan taantuvani sille 14 vuotiaan pikkulapsen tasolle ja vastaukset on myös sitä luokkaa "joojoo kyllä mä tiiän" tai kirosanoilla höystetty "Kyllä mä vi##u tiiän". En edes ite välillä huomaa tiuskivani porukoille vasta kun joku huomattauttaa miksi puhun vanhemmilleni noin nehän yrittää vaan auttaa ja se on totta, yleensä.
Mä oon omien vanhempien kanssa ihan super läheinen ja voin edelleen mennä sinne yökylään ja herätä aamulla valmiiseen aamupala pöytään. Tiedän että mun vanhemmat auttais mua hakemaan vaikka kuun taivaalta ja silti hermostun ihan pienistä asioista esim kun äiti soittaa ja kysyy "mitä kuuluu?". Silloin tulee itelle tosi pahamieli ja mietittyä että miks mä edes hermostuin herranjestas sehän vaan kysyy kuulumisia. Jos sillä hetkellä ei saa pyydettyä anteeksi niin viimeistään illalla lähtee äitille viesti "Anteeksi äiti!"
Puhun tässä nyt vaan äitistä koska meijän iskä on sellanen rauhanlähettiläs ettei toista ole. Kun se hermostuu sen viikset vaan vipattaa,se ei suutu eikä se koskaan huuda. Paitsi kerran,kerran se suuttu 20 vuotta sitten mulle ja mun veljelle uhkas lyödä tyynyllä jos vielä hypitään sängyllä. Noh ei se lyönyt mutta me kyllä hypittiin.
Omille vanhemmille hermostuminen tuntuu niin luonnolliselta toisin kun oman miehen kanssa täytyy kiukuttelu pitää jotenkin huom jotenkin aikuismaisena eli mykkäkoulu:D ja rakentavana kun taas vanhemmille antaa itselleen luvan olla se teini, tulenhan mä aina olemaan niille se niitten pikkulapsi. Tätä kirjottaessa tuli ihan ikävä äitiä ja iskää. On ne rakkaita vaikka välillä niin super ärsyttäviä.
Ja sitten muihin aiheisiin;
VAUVA EI VIELÄKÄÄN OLE TULLUT! sitähän te kuitenkin mietitte. Yks kylkiluu mulla taitaa olla murtunu tästä monottamisesta. Oon myös yhtä paksu nilkoista hiustuppeen.
VAUVA EI VIELÄKÄÄN OLE TULLUT! sitähän te kuitenkin mietitte. Yks kylkiluu mulla taitaa olla murtunu tästä monottamisesta. Oon myös yhtä paksu nilkoista hiustuppeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti