lauantai 26. joulukuuta 2015

Hän on saapunut..

Vihdoin....

Meille tuli vauva. Viime viikon perjantaina 18.12.15 klo 23.39. 49cm ja 3165g! Oli se niin pieni.

Vietettiin itseasiassa jo torstai päivä äippäpolin kammarista pienten supistusten kanssa
mutta meijät passitettiin yöks kotiin kun supparit loppu ja seuraavana aamuna oli kuitenki yliaikaiskontrolli. Olin ihan varma että ei ne tätä käynnistä kuitenkaan että mennään viikonlopun yli ja kassinki meinasin jättää kotiin mutta en sitte jostain syystä jättänytkään. Ultrassa kun lääkäri mittaili vauvan kokoa niin kattelin ruudulle kun kaikki mitat vastas viikkoja 36-37. Siinä alko jo vähän sydän pamppailemaan. Sitten se sano käyvästä jossain tuli takas ja sano että "Se käynnistetään tänään" Olin ihan että TÄNÄÄN???? Siinä vaiheessa tuli niin kylmähiki että oksat pois.

Yritin soittaa Maxille että äkkiä tänne. Mutta se nukku. Kylmähiki vaan lisäänty. Noin 5679 soiton jälkeen se vastas ja sitten se tuli.

En jaksa,Enkä halua kirjottaa synnytyksestä mitään minuutin tarkkaa raporttia koska kun luin mun synnytys kertomusta tajusin että oon menettäny ajan jo tosi varhasessa vaiheessa. Lapsivesi oli vihreetä,mulle nous kuume, tulehdusarvot oli pilvissä,vauvan syke liian korkea,kohdun suu ei auennu tarpeeks synnytys oli pysähtyny eikä voitu jäädä odottamaan alkaisko se ehkä joskus, loppu tuloksena hätäsektio.

Ei ollu ihan sellasta mitä ajattelin käskettiin vaan mennä avoimin mielin ja paskan vitut. Tuntuu oudolta ajatella koko synnytystä koska en muista siitä mitään. Ihan ku yrittäisi muistella kovaa mennyttä baari iltaa,ei oo ihan varma että onkohan noin tapahtunu vai ei. Se kipu oli niin kovaa että puolet musta koputteli jo taivaan portteja. Tuntu että koko sielu oli jo irtautunu musta. Ihan ku en olis koskaan edes eläny sitä päivää. Tosi pelottava kokemus. Leikkaussalista ei mitään muistikuvia paitsi kätilö joka puhu ku lapselle että ei oo mitään hätää kaikki on hyvin. Hetken päästä joku itki, se oli meijän vauva. En edes nähny sitä heti kun sen ympärillä pyöri noin 10 ihmistä. Hetken päästä sitä näytettiin mulle ja ajattelin että siinä se nyt on. Sit se vietiin pois en saanu edes koskea siihen. Onneks baby kärrättiin heti Maxille,isin iholle. Mä taisin menettää tajuntani tai nukahtaa koska seuraavaks olin heräämössä ja näin ekana valon ja mietin jo että oon taivaassa. Onneks se oli vaan joulukynttelikkö. Ihan kamala tärinä päällä vaikka olin super hyper lämpöpuhallin peiton alla. Sain parit annokset tutina lääkettä eikä millään meinannu loppua.

Lopulta kun pääsin synnyttäneiden osastolle mäkin näin vauvan kunnolla tai niin että tajusinki jotain. Outo tunne. Siinä se nyt on. Maailman suurin ihme. Harmittaa että ei päästy näkemään Maxin kanssa sitten enään sinä yönä. Musta se olis ollu kaiken ton jälkeen jotenkin inhimillistä. Se olis tuonu turvaa.

Sairaalassa olessa ekat päivät oli aika nöyryyttäviä kun omat jalat ei leikkaus puudutuksen takia toiminu. Olin kiinni kolmessa letkussa. Ja hoitaja pesi mua sängyssä aamulla kun mummoa ihanilla pesulapuilla. Huh. Nyt tiiän miltä mummosta tuntuu.

Surullista on että raskausaika oli muutenki hankala kaikesta oksentamisesta ja vauvan munuaisongelmista alkaen. Sitten vielä toi synnytys meni ihan päin persettä ja elinikästen traumojen kanssa en tiiä haluunko enään lapsia ja oon kuitenki aina halunnu enemmän ku yhen. Noh aika näyttää...

Kovat on kivut edelleen ja maha on turvonnu ja edelleen tosi iso siitäkin oon ehtiny jo itkemään silmät päästä mutta ehkä vielä elämä voittaa. Jos jotain positiivista pitää ettiä niin jos maha on pilalla koko loppuelämän niin pipari on vielä ehjä. Normaalissa synnytyksessä oisin voinu menettää sekä ulkonäön ja piparin nyt tais mennä vaan maha. Mutta litteä vatsa vai vauva? En iki maailmassa kyllä antais tota bulldogin näköstä ruttunaamaa pois se on niin rakas että ku mietinki miten rakas se on niin alkaa itkettää. Välillä sitä vaan pysähtyy tuijottamaan ja miettimään että onks tää oikeesti mun vai kenen tää on.

Ja tulen tuulettamaan isosti kun pääsen kaikesta tästä kivusta ja särystä. Ja ehkä hamassa tulevaisuudessa vielä mahasta.. Tää matka on ollu kaiken tän arvonen. Mulla on nyt oma perhe. Mun miehet Max ja Herkku <3


2 kommenttia:

  1. Kamala kokemus tuo synnytys, mutta voin kokemuksesta kertoa, että se unohtuu yllättävän äkkiä. Mulla meni ekasta se pipari, kun 22 h synnytyksen (josta viimiset 2 h ponnistusta) jälkeen väkisin revittiin liian iso sitä kautta ulos ja virheasennossa vieläpä. Vaan niinpä mulla oli vuoden ja kahden viikon päästä uus nyytti sylissä, vaikka vannoin, etten ikinäikinäikin rupea tähän enää. Vaikka se nyt oliki vähän semmonen tietonen vahinko, niin se eheytti mun tunteet siitä edellisestäki synnytyksestä, kun kaikki meni hyvin ja nopeasti. Pikaista toipumista teille sinne, ihana, että ootte kaikki kunnossa kuitenkin. Terkuin serkkuPaula. ;)

    VastaaPoista
  2. <3<3<3 Se,että sä purat noi sun fiilikset sanoiksi auttaa varmasti toipumisessa. Voimahali ;)

    VastaaPoista