Naurettavat raivarit

Hermanni on aika kiltti poika tai ainakin kun välillä vertaa muihin samanikäisiin riiviöihin ja kuuntelee muiden äitien kauhutarinoita pään seinään hakkaamisesta. Onhan hänelläkin toki uhmaikä ja omatahto, eikä mikä tahansa omatahto. Välillä tietenkin on kiva juosta nauraen karkuun ja kun äiti saa vihdoin ja viimein kiinni mikä ei enää olekkaan niin helppoa kun pienestä konttaavasta vauvasta on tullut valoakin nopempi, räkättää hän ihan päin naamaa eikä ole kuulevinaankaan kun äiti raivoa puhkuen kertoo karkuun juoksemisen vaarallisuudesta. Ne on hetkiä milloin ottaa ihan oikeasti hermoille. Jos ei kaikkia pieniä uhman merkkejä huomioi on Hermanni ihan kiltti. Kotona hän on välillä oikea äidin pikku apuri. Hän ei lyö eikä potki vanhempia. Hän ei heittele tavaroita eikä hakkaa päätään lattiaan. Hän menee kiltisti nukkumaan ja nykyään nukkuu aamuun asti, ja välillä myös vähän pidenpään. Hän pesee hampaat kiltisti ja vie astiat tiskialtaaseen.

Mutta kun kerran kuukaudessa Hermanni saa oikeen kunnon raivarin on silloin piru irti. Kun pienestä hiirulaisesta kuoriutuu kunnon tyrannosaurus rex ei voi muuta kuin nauraa. Näitä kunnon itkupotku raivareita saadaan harvoin. Yleensä silloin kun ollaa väsyneitä ja hommat ei nyt mennytkään niin kuin hän oli kuvitellut. Esimerkiksi kun suklaamunat olisi pitänyt saada syödä ennen ruokaa. Kun tämä tyrannosaurus rex raivari iskee  huudetaan suoraa huutoa, juostaan karkuun, rimpuillaan ja saatetaan jopa yrittää läiskiä äitiä tai isiä jos äiti tai isi sattuu olemaan liian lähellä tätä kävelevää pyörremyrskyä. Saattaa siinä joku tavarakin lentää jos joku juuri sopivasti sattuu käteen. Näitä raivareita kun meillä sattuu vain aniharvoin ne naurattaa. Ymmärrän kyllä niitä kenellä nämä raivarit on arkipäivää ja näitä raivareita voi olla moniakin kertoja päivässä, silloin ei varmastikaan paljon naurata. Toisinaan ihan ihmettelee kun katselee omaa raivon vallassa olevaa rakkauden hedelmää että "Apua! Onko toi mun ja onko sen sisällä manaaja?" Ja välillä taas ajattelee "Siistiä miten kovat raivarit!"

Näistä megalomaanisista raivareista päästään yleensä yli kun annetaan hetken raivota ihan rauhassa eikä itse provosoiduta, vaan annetaan olla. Hetken kuluttua kun myrsky alkaa laantua Hermanni käpertyy syliin ja rauhotutaan yhdessä. Heti kun Hermannin saa syliin hän rauhoittuu mutta raivonvallassa sitä on turha yrittää, vasta sitten kun hän on itse valmis. Ja jos jotain ollaan satutettu pyydetään anteeksi.

Jos jossain äitinä olen erityisen hyvä niin näiden raivareiden kohtaamisessa. Ehkä välillä on ihan etuoikeus olla koulutettu varhaiskasvattaja niin tulee toimittua edes jossain tilanteissa ihan ok!