Lapselle jokainen matka on tutkimusmatka.

Lähdettiin viemään roskia. Ajattelin että siinä on Hiirulaiselle pieni happi hyppy koska hän käy yleensä lue aina vähän yli kierroksilla. Roskiksille on noin 200 metriä ja lyhyintä reittiä kun kulkee ehkä 150. 150 metriä on yllättävän pitkä matka 1v ja 4kk pienelle pojalle. 150 metriä vie yllättävän paljon aikaa 1v ja 4kk pojalta.  Ja kun 150 metriä kulkee vielä edes ja takas ja lisää siihen vielä roskakatoksessa käynnin voi aikaa tähän pieneen suureen ristiretkeen kestää yllättävän kauan. 

300 metrin matkan aikana tahtuu pienen ihmisen mielestä paljon,  hyvin paljon. Taapero havannoi ympäristöä koko ajan. Ei ole kyse pelkästään roskien viemisestä. Ulkoovesta kun päästiin ulos oli ensimmäisen suuren ihmetyksen aika.  Tuuli. Kova tuuli. Ja koska päällä oli vain roskienvienti vaatteet tais puhuri käydä suoraan vaatteiden läpi. Todettiin ulkona olevan kova tuuli. Äiti sanotti Hiirulaisen ajatukset puheeksi.  Tai mistä minä oikeesti tiedän mitä hän halusi sanoa mutta luulo on vahva.  Pari pientä askelta eteenpäin. Lehdet. Tuulessa lentävät lehdet. Ja ne lensi vauhdilla ne lehdet siinä tuulessa mikä hetki sitten todettiin.  Käveltiin eteenpäin, hitaasti mutta käveltiin kuitenkin.  Taivaalla liikkui pilviä.  Niitä ihmeteltiin. Puut huoju tuulessa ja niistä tuli ääni,  huojuvien puiden ääni.  Niitä ihmeteltiin.  Hiirulainen osoitti ja sano bäh! E rapun lasiovesta heijastu meijän kuvat. Äkkiä nenä kiinni lasiin.  Siellä on joku lapsi, niin Hiirulainen luulee.  Eihän se vielä omaa kuvaa tunnista. Roskiskatokselle mentäessä täytyy ylittää suojatie. Suojatiessä on valkoisia viivoja,  niinkuin kaikki tietää.  Asia ei ole niin päivän selvä tiedonjanoiselle taaperolle.  Niitä ihmeteltiin. Kokeiltiin kädellä. Heittäydittiin keskelle suojatietä. Lapset on sellassia, ne heittäytyy minne ne haluaa. Se ei katso aikaa eikä paikkaa. Roskiskatoks oli pimeä.  Hermannin oli ensimmäisenä pakko kokeilla kaikuuko siellä. Ei, siellä ei kaikunut. Kuinka isoilta roskaastiat voi 80cm lapsen silmissä näyttää.  Heitettiin roskat. Pamautettiin kansi kiinni. Kova ääni.  Pamautettiin uudestaan,  enää ei edes Hermanni säihkätäny. 150 metriä takaisin kotiovelle.  Samaa tietä.  Samat suojatien viivat. Heijastava lasi. Huojuvat ja ääntelevät puut. Liikkuvat pilvet. Lentävät lehdet joita kotimatkalla yritettiin ottaa kiinni. Kova tuuli. Samoja asioita ihmeteltiin.  Samoja asioita mitä ihmeteltiin myös noin 5 minuuttia sitten. Hitaasti mutta varmasti kohti koti ovea.  Kotiovella piti vielä pari kertaa ennen kuin päästiin sisään hypätä ritilän päältä, koska onhan se nyt hurjan korkea. Mä taputin kun kyse olisi ollut suuremmastakin stuntti tempusta. Ja olihan se. 

Lapsilla ei ole koskaan kiire minnekään.  Lapset ei edes ymmärrä mitä tarkoittaa kiire. Aikuiset luo kiireen. Lapset käyttää aikansa tutkaillen ja havannoiden maailmaa. Tutkailee, kävelee pitkin koiran paskoja ojaa myöten samalla kun vanhemmat mäkättää "Nyt vauhtia on kiire!"  Vanhemmat vois ottaa oppia lapsista.  Kävellä hiljaa pitkin ojia kengänpohjat sonnassa,  irrottaa katseen älypuhelimesta ja huomata miten paljon maailmassa voikaan olla ihmeteltävää. 

Mutta ei ehdi.
Nyt on kiire.