Minä myös. Mä luin sen, jonka jälkeen mut valtas ihan tajuton ahdistus. Melkein konkreettisesti kurkkua puristi. Meni tunteisiin. Mietin mitä jos? Mitä jos näin olisi tapahtunut mulle? Mitä jos tossa tilanteessa olisin minä. Mitä jos se olisinkin minä joka olis jäänytkin yksin. Tommossessa tilanteessa putoaa pohja varmasti koko elämältä. Tulee olo ettei koskaan olekkaan tuntenut toista. Juuri synnyttäneenä tuntuu ettei tunne edes itseään. Elämäntilanteessa mikä pitäis olla maailman onnellisinta aikaa. Onnellisinta aikaa perheenä ja sen ihmisen kanssa kenen kanssa on päätetty tehdä jälkikasvua. Nainen on ensin 9kk kantanut, sitten pusertaa ulos jonka jälkeen hormonit hyrrää, koko elämä menee uusiks ja mies sanoo soronoo. En voi kun olla erittäin suurena kysymysmerkkinä että mitähän vittua? Miten itsekästä on tollassessa elämäntilanteessa poistua takavasemmaan? Kuka voi jättää oman lapsensa? Ja kuka on se kolmas sydämmetön osapuoli joka edes kehtaa änkeä rikkomaan toisen perheen? Perheen missä on pieni vauva. Oon niin vihanen että nousee varmaa savu korvista. Miksi pitää julkisesti kertoa että on rakastunut toiseen? Ei riitä että satuttaa toista maailman kamalimmalla tavalla vaan täytyy vielä nöyryyttää. Luulin että Tempation Island on keskenkasvusten teinien juttu kun voi ilman minkäänlaista moraalia satuttaa toista. Mutta ei. Missä moraali?
Vauvavuotena ei erota
Eroaminen tällä aikakaudella on niin helppoa. Tullaan, mennään ja tehdään mitä huvittaa. Eron syyksi riittää se tunne. Koska mulla nyt vaan on tällänen tunne. Ei oteta mistään mitään vastuuta eikä jakseta tehdä töitä parisuhteen/perheen eteen. Ajatusmaailma on se että kaiken pitäisi olla niin helppoa, vaan kun ei ole varsinkaan pikkulapsi aikana. Pikkulapsi aikana erot pitäis kieltää lailla. Se on haastavaa, väsyttävää ja raskasta aikaa. Jos siitä yhdessä selviää, selviää ihan mistä vaan. Mutta ei, ei käy ihan liian hankalaa ja raskasta. Kuulin niinkin fiksun jutun kuin "Kahden ihmisen väliin ei mahdu kolmatta jos sitä ei siihen päästä.“ ja en muuta voi sanoa kun Amen ja Halleluja!
Mietin että mitä mulle olis käyny tossa tilanteessa? Kamalan raskauden jälkeen vielä kamalemman synnytyksen, 24/7 itkevän vauvan kanssa ja minimaalisilla unilla. Mitä jos mä olisin siinä vaiheessa jäänyt yksin? Kun koko yön olisin hyssytellyt vauvaa ravaamalla olkkari makkari väliä ja toinen olisi tullut siihen ja kertonut lähtevänsä. Mä en varmaan olis tässä. Olisin romahtanu. Olisin kirjaimellisesti tullu hulluks. Ei mun psyyke olis kestäny.
Haluan sanoa vaan omalle miehelle maailman suurimmat kiitokset. Kiitos että jaksat. Kiitos että olet läsnä!
Rakkaus on tahdon asia.
Ps. Loppujenlopuks vaan melkein nauratti kun työkaveri kaima laitto niin tulenkatkusen ääniviestin että ihan ku oltais jo puhuttu sydänystävästä.